Käräjäoikeus vangitsee ilman perusteita
Helsingin poliisilaitoksella työskentelee väkivaltarikosyksikössä mies, joka kuvittelee olevansa sarjakuvasankari Mustanaamio. Hän on väkivaltarikosyksikön ylikomisario Juha Rautaheimo, joka taannoin selitti Töölön valepankkiryöstön tiedotustilaisuudessa johtamaansa toimintaa seuraavasti: ”Me teemme tutkintaa ja iskemme sitten kuin Phantom!” (IS 24.9.2010, s. 8). Tiettävästi tämä oli ensimmäinen kerta, kun suomalainen korkea-arvoinen poliisi julkisesti vertasi itseään sarjakuvahahmoon.
Mustanaamion ja Rautaheimon välinen ero vaikuttaisi kuitenkin olevan se, että ”Mustanaamio on kova konnille”, kun taas Rautaheimo näyttäisi olevan kova viattomille naisille. Muutama viikko sitten Rautaheimo nimittäin päätti kolauttaa Mustanaamion ”pahan merkin” Miljonääriäidit -sarjasta tunnetun Maria Alasen leukaan. Kyse oli tapauksesta, jossa Rautaheimo oli keksinyt ryhtyä ”epäilemään” Alasta törkeästä kavalluksesta, jolla perusteella hän vaati ja sai Helsingin käräjäoikeudessa Alasen vangituksi. Tiedotusvälineet tiesivät heti ”tietoihinsa” viitaten kertoa salaisesta pakkokeinokäsittelystä sen, että Alanen oli poissaolevana vangittu, mutta myös sen mihin ”rikosepäily” liittyi. Kyse oli televisiosta tutusta tulipunaisesta Ferrarista, jonka Rautaheimon kerrottiin ”epäilevän” Alasen kavaltaneen edesmenneen aviomiehensä kuolinpesästä. Vaikka kyseessä oli alkuasetelmaltaan klassinen ja Suomessakin nykyisin kovin yleinen poliisin orkestroima trial by media –tilanne, ei kukaan ole julkisesti ihmetellyt sitä, että kuinka tiedotusvälineillä oli tällaista yksityiskohtaista tietoa salaisesta käsittelystä. Rautaheimo tietysti ”harmitteli” tietojen ”vuotamista” medialle ja kertoi, että Alasta ei oltu yrityksistä huolimatta tavoitettu, jonka johdosta vangitseminen oli ”tarpeellista”. Samaan aikaan Maria Alanen itse kuitenkin lähestyi mediaa ja kertoi, että hän elää avoimesti Espanjassa, ja että häntä ei kukaan ollut yrittänytkään tavoittaa, vaikka hänen sähköpostiosoite ja puhelinnumero olivat hyvin tiedossa. Hän myös kiisti rikosepäilyt ja kertoi kiistämisensä tueksi olevan olemassa kiistattomat kirjalliset todisteet, jotka näin ollen todistaisivat Rautaheimon ”epäilyt” fiktioksi.
Hyvin pian medialle vuodettujen yksityiskohtaisten Ferrari -epäilyjen ja vangitsemisen jälkeen Maria Alanen saapui vapaaehtoisesti reittilennolla Madridista Helsinkiin, jossa Rautaheimon kollegat olivat valmiina riistämään häneltä vapauden. Maria Alasen vapaaehtoisesta saapumisesta huolimatta, Rautaheimo katsoi tarpeelliseksi teljetä hänet Pasilan poliisitalon betoniseen putkaan ja vaatia häntä vangittavaksi, jotta ”asiaa saadaan rauhassa tutkia”. Helsingin käräjäoikeus hyväksyi Rautaheimon abstraktit argumentit ja vangitsi Maria Alasen torstaina 14.3.2012 ”todennäköisin syin” törkeästä kavalluksesta epäiltynä.
Vähänkin asiaa tarkemmin tarkastelleet tietävät, että suomalaisten käräjäoikeuksien pakkokeinokäsittelyjä voidaan perustellusti verrata kumileimasimeen. Tällä tarkoitetaan sitä, että pakkokeinovaatimuksen perusteita ei käräjäoikeuksissa juurikaan tutkita. Erään nimettömänä pysyttelevän käräjäoikeuden sihteerin mukaan, pakkokeinokäsittelyn keskimääräinen ajallinen kesto on 10 minuuttia ja vaatimusten hylkäysprosentti alle 1. Useimmiten ihmiseltä saadaan riistetyksi vapaus ja hänen yksityisiin puhelinkeskusteluihin tunkeuduttua pelkästään kertomalla pakkokeinoasiaa käsittelevälle tuomarille, että ”on syytä epäillä” ja ”esitutkinta on vasta alkuvaiheessa”. Onneksi esimerkiksi vangitsemispäätöksistä on mahdollista kannella hovioikeuteen, kuten Maria Alanenkin teki. Helsingin hovioikeus nimittäin totesi 19.3.2012 antamallaan päätöksellä, että Rautaheimon esittämät ja käräjäoikeuden pari päivää aiemmin hyväksymät ”perusteet” olivat täysin riittämättömiä, ja että Alasen vangitseminen oli täysin perusteetonta sekä kohtuutonta. Maria Alanen määrättiin heti vapautettavaksi. Helsingin hovioikeuden salaisesta päätöksestä ei ole ”vuotanut” tietoja julkisuuteen, mitä ei ole pidettävä yllättävänä, sillä ne tiedot eivät palvele poliisin omia subjektiivisia tarkoitusperiä. Vapautuspäätöksen jälkeen Rautaheimo tyytyi tuskailemaan vapauttamisen tekevän tutkinnasta vaikeaa ja muistutti, että hän ”epäilee” edelleen Alasta törkeästä kavalluksesta.
Viime viikolla Helsingin hovioikeuden mielipiteet erosivat jälleen kerran oleellisesti Helsingin käräjäoikeuden mielipiteistä. Suuren fanfaarin ja julkisuusrumban ympäröimänä, Helsingin käräjäoikeus oli 18.4.2012 määrännyt Nova –jutussa 3 vuoden vankeusrangaistukseen tuomitsemansa Aija Merisalon heti passitettavaksi vankilaan. Poliisi teki työtä käskettyä, telkesi Merisalon poliisiauton peräkonttiin ja kuljetti hänet Vantaan vankilaan. Vankilaviranomaiset puolestaan tarjosivat hänelle panssaroidulla vankien kuljettamiseen tarkoitetulla erikoisajoneuvolla ilmaisen kyydin Hämeenlinnan vankilaan. Vain pari päivää myöhemmin Helsingin hovioikeus totesi Aija Merisalon kantelun perusteella Helsingin käräjäoikeuden vangitsemismääräyksen perusteiltaan vääräksi, ja määräsi parin päivän tyrmässä virumisen jälkeen Aija Merisalon heti vapautettavaksi.
Miksi Helsingin käräjä- ja hovioikeuksien mielipiteet näyttävät jatkuvasti eroavan toisistaan kuin yö ja päivä? Kuinka Helsingin käräjäoikeuden tuomarit voivat tänään nähdä perusteita vangitsemiselle, kun seinän toisella puolella sijaitsevassa hovioikeudessa todetaan huomenna, ettei perusteita ole olemassa? Ja ennenkaikkea, miksi kukaan ei julkisesti kyseenalaista ja kritisoi Mustanaamioksi(!) itsensä katsovan korkea-arvoisen poliisin oikeuksille esittämiä selvästi perusteettomia väitteitä ja vaatimuksia - kohdistuen ainakin Maria Alaseen?